Maassa ja vedessä. Eri vuodenaikoina.

Maassa ja vedessä. Eri vuodenaikoina.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Päivä 8: Asian ytimessä


Olin nähnyt Kebnekaisen vaelluksen aikana paljon hienoja postikorttimaisemia, saanut uusia kokemuksia ja elämyksiä, oppinut luonnosta ja retkeilystä niin paljon, etten olisi pahoittanut mieltäni vaikka vuoren huiputus olisi jäänyt esimerkiksi sääolosuhteiden takia tekemättä. Huiputus ei ollut päätavoitteemme, vaan ainoastaan yksi osa reittisuunnitelmaa, mutta jonka luonnollisesti toivoi onnistuvan. Itseäni kiinnosti eniten oma fyysinen selviytyminen, sillä en moisiin korkeuksiin ollut aikaisemmin noussut saatikka sieltä alas laskeutunut. Kaikki oli arvoitusta. Hyvällä tavalla.

Kun heräsimme huiputusaamuna auringonpaisteeseen ja –lämpöön, tuntui se erityisen hyvältä. Nyt tiesimme, että sää ei estänyt vuorenvalloitusta, kaikki oli itsestämme kiinni.

Aamuaurinko antoi hyvän potkun huiputuspäivään.
Perinteisten aamutoimien lisäksi keitimme valmiiksi lounaspuuron, jonka pakkasimme annospussiin odottamaan Kebnekaisen huipulta palaamista. Arvatenkin nälkäisyys saattaisi siinä vaiheessa olla ajankohtainen olotila, ja energiavarannot pitäisi saada mahdollisimman nopeasti täyteen.

Latasimme vesipullot täyteen vettä ja omiin juomapulloihin sekoitimme perinteiset monivitamiiniporeet ja suolot. Teimme eväspalaset, voitelimme nenänpäät aurinkorasvalla, purimme leirin ja olimme valmiina lähtöön. Fiilis oli mitä mainioin!

Jatkoimme siitä mihin edellispäivänä jäimme eli tutustumista kivien sielun elämään. Kovin hiljaista oli. Ennen tiukkaa ensimmäistä 200 korkeusmetrin nousua pidimme tuumaustauon komean maiseman äärellä ja katselimme mennyttä ja tulevaa reittiämme. Laakso avautui silmiemme eteen häikäisevänä emmekä osanneet edes kuvitella, mikä näky meitä odottaisi Kebnekaisen huipulla muutaman tunnin päästä.

Vielä hymyilytti urakan edessä.
Osa meistä oli varustautunut liukuesteillä, jotka asettelimme kengänpohjiin ennen kuin aloimme tykittämään ylös lumista rinnettä. Nousu oli haastava ja paikoitellen lumen alta paljastui kivilohkareita, joiden väliin ei toivonut jalkansa jäävän. Jossain kohtaa oli lähellä näin tapahtuvan, mutta rauhallisella etenemisellä pääsimme rinteen ylös turvallisesti. Ensimmäinen etappi oli pian saavutettu ja olimmekin kohta ottamassa palasta Kebnekaisen juurella.

Näkökenttäämme ilmaantui erivärisiä pisteitä, jotka liikkuivat Kebnekaisen viereistä tunturia Vierravärriä alaspäin. Pisteet saivat hetki hetkeltä inhimillisempiä piirteitä, ja tajusimme heidän olevan saman tavoitteen perässä kuin me. Nyt aloimme olla asian ytimessä: edessämme oli 600 korkeusmetrin nousu Kebnekaisen Sydtoppenille. Selkään laitettiin päiväreput, käsiin vaellussauvat ja päähän rutkasti retkimieltä.


Vessahätä voi yllättää. Tästä ulkohuussista oli kohtalaiset näkymät.
Kebnekaisen huipulle vievä reitti on merkitty ja aloimme etsiä katseillamme punaisia kiviä, jotka johdattaisivat meidät ylöspäin. Polkua ei suoranaisesti ollut vaan alusta oli tutuksi tullutta kivikkoa ja paikoitellen kengän alle jäi hienojakoisempaa soraa, joka oli merkki paljon kävellystä reitistä.

Matka ylöspäin eteni mallikkaasti ja yllättävän pian katseemme tavoittivatkin Toppstuganin, josta tiesimme olevan huipulle enää hujaus. Istahdimme hetkeksi alas napostelemaan eväitä ja käänsimme katseemme selkiemme taakse, josta avautui eteemme huikea näköala. Jälleen kerran.

Siellä lepää: sydtoppen.
Reippaina jatkoimme etenemistä, aurinko lämmitti ilmaa vähintään kahdenkymmenenneljän asteen edestä ja hiki virtasi. Sitten se oli edessämme: luminen sydtoppen. Noin 2104 metriä korkea huippu.

Liukuesteet kintuissamme aloimme lähestyä viimeistä nousua ja tarkkailimme muiden vaeltajien liikkeitä. Huipulla ei olisi paljon tilaa, joten piti odottaa, että edelliset olisivat tulleet pois. Satuimme hyvään saumaan, sillä edellinen porukka oli juuri lähdössä, kun olimme saapumassa huipulle. Viimeisessä nousussa fiilis oli huikea. Iskimme jalkaa ja vaellussauvaa tiukasti lumeen ja työnsimme itseämme ylöspäin kuin Suomen hiihtomaajoukkue konsanaan. Sitten olimme perillä.

Onnellinen vaeltaja huipulla.
Tilaa ei huipulla todella ollut paljon ja piti katsoa tarkkaan mihin jalkansa asettaa. Alas oli hiukan liian pitkä matka pudottavaksi.
Näky Kebnekaisen huipulta oli maineensa veroinen. Vuorijonot jatkuivat silmän kantamattomiin joka puolella, siellä täällä näkyi vesistöjä ja lumihuippuja. Nyt olimme todellakin Pohjolan korkeimmalla kohdalla ja olo oli sen mukainen. Yksi vaelluksen tavoitteistamme oli saavutettu. Pikaisesti yritimme ladata pään ja kameran muistikortit täyteen kuvia näköalasta, jonka jälkeen meidän oli aika antaa tilaa muille. Tyylikkäästi laskettelimme huipulta ensimmäiselle tasanteelle persmäkeä, jonka jälkeen aloitimme laskeutumisen Kebnekaisen juurelle, jalkaisin.

Pohjoismaiden katolla.


Tyyli ennen kaikkea.
Olen lukenut erinäisiä vuorenvalloitustarinoita, joissa kerrotaan että huiputusten raskain vaihe ei suinkaan ole ylös kipuaminen. Todellinen fyysinen ja henkinen kantti mitataan, kun vuorelta aletaan laskeutua alas. Paino laskeutuu joka askeleella polvien päälle ja muun muassa tämä tekee laskeutumisesta jaloille raskaan. Pienen maistiaisen tulevasta saimme kokea laskeutuessamme rinkkojemme luo, mutta haastavin osuus oli vasta edessä. Seuraavaksi saisimme 16-20 kilon painoiset rinkat selkäämme ja alas laskeuduttavia metrejä oli tuplasti enemmän.

Keskittyneitä laskettelijoita.
Riisipuurosta ja leipäpalasista saimme energiavarannot tasoitettua ja pienten päiväköllöjen jälkeen aloitimme taas tossujen nostelun. Reitti tunturiasemalle alkoi 200 metrin nousulla Vierravärrin päälle, jonka jälkeen suunta oli pelkästään alaspäin. Kokonaisuudessaan laskeutuisimme yli 1000 korkeusmetriä, joka ei kilometreissä ollut juuri mitään, mutta ajallisesti matka tulisi kestämään kauan.

Vierravärrin päällä retkikuntamme oli vajaan puolen tunnin päästä ja hetken aikaa tasoittelimme hengitystä ja hikoilua. Ohikulkijat olivat rakentaneet nyppylän päälle kivitornin jos toisenkin ja myös minä päätin jättää omien kätteni tuotoksen muiden joukkoon.

Vierravärrin päällä.
Alas laaksoon tulisi päästä.
Tein oman kivitornin Vierravärrin päälle.
Kebnekaise Vierravärrin päältä katsottuna. Etsi toppstugan.
Ero rinkattoman ja rinkallisen etenemisen välillä oli huomattavissa ensimetreistä lähtien ja ylimääräinen paino alkoi pian tuntua polvissa. Askel askeleelta jalka nousi huonommin, mutta matka eteni.

Tauko oli paikallaan reilun tunnin päästä, mutta liian pitkäksi aikaa ei paikoilleen tohtinut jäädä: kroppa alkoi olla sen verran jumissa, että liikkeelle lähteminen oli sitä vaikeampaa mitä pitempään keho sai levätä. Vielä ei ollut aikaa lepoon.

Taukopaikan jälkeen oli haastavat paikat: kävelyalusta muuttui kallioksi, jonka päällä oli kivikkoa ja liukkaita irtokiviä. Maastonmuoto oli sivuttain jyrkkää, jossa eteneminen oli äärimmäisen hidasta. Retkimieli oli hiukan koetuksella. Koitimme siirtyä kävelemään lumialustalle, mutta sekään ei ollut sata jänistä. Toinen jalkani upposi heti alkujaan hankeen ja rinkan paino heitti ylävartaloni alamäkeen. Kampeuduin ylös ja palasin alkuperäiselle reitille.

Energiat alkoivat olla vähissä ja kello lähenteli iltakahdeksaa. Matkaa seuraavaan leiripaikkaamme oli vielä rutkasti, joten yhteistuumin päätimme pitää ruokatauon. Olimme pakanneet mukaan yhden ylimääräisen kaurapuuropussin, jonka nyt keittelimme iltaruoaksi. Kylkeen söimme ruisleipää ja keitimme iltakahvit. Mieliala nousi samaa tahtia, mitä kofeiini virtasi suoniin.

Tsemppasimme toisiamme ja lähdimme niin rivakkaa tahtia kohti tunturiasemaa mitä kintuistamme pääsimme. Siinä vauhdissa ei tukka hulmunnut.

Kyllä tuntui hyvältä, kun näimme tunturiaseman maston ja pian sen jälkeen rakennuksen katon. Kello oli kymmenen, kun seisoimme aseman pihassa. Päivä oli ollut kohtalaisen pitkä. Sen pystyi lukemaan myös naamoistamme, kun kävimme sisävessassa ja naamataulu sattui osumaan peilin eteen.

Väsymys painaa, mutta väkisin saa tikistettyä hymyntapaisen ilmeen.
Sitten piti löytää leiripaikka. Tunturiasema oli ympäröity vaeltajien teltoilla emmekä halunneet olla osa tätä telttakylää vaan etsimme oman rauhallisen leiripaikan. Jatkoimme kävelyä vajaan kilometrin verran Nikkaluoktan suuntaan, josta löysimme mainion paikan viimeiseksi yöksi.

Robottimaisesti pystytimme teltat ja kömmimme makuupusseihin. Jalat tuntuivat kipeiltä ja otin särkylääkkeen. Seuraavana päivänä olisi kuitenkin tiedossa vielä 18 kilometrin kävely Nikkaluoktaan.

Makuupussissani mietin vielä kulunutta päivää ja totesin itselleni sen olleen erinomaisen hieno. Huipulla kannatti ehdottomasti käydä, mutta se oli vain osa reissua. Oli ehkä hienoinen yllätys, että alastulo oli niinkin raskas ja siinä liikuttiin oman jaksamisen äärirajoilla. Jatkossa en nosta hattua vuorenvalloittajille vaan niille, ketkä sieltä pääsee myös alas. Se on se todellinen sankariteko.

Kilometrit: noin 10 km, pääasiassa nousua ja laskua  (vaellusaika klo 10-22)
Sää: päivällä +24 astetta, tuulta 0 m/s



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja otetaan mielellään vastaan. Kivoja kommentteja siis. Turhilla kommenteilla voi käydä heittämässä vesilintua. Mutta ei kovasti.